torstai 19. lokakuuta 2017

Pohdintaa somesta



Tämä on siis vain pohdintaa omasta some-käyttäytymisestä ja missään nimessä minun ei ole tarkoitus arvostella ketään muuta tai muiden some-elämää.

Olen pitänyt itselleni tavoitetta, että päivitän blogiani ainakin viikonvälein. Välillä on ollut vaikeaa keksiä inspiroivaa kirjoitettavaa, taiteilija-luonne kun olen. En halua kirjoittaa mitään liibalaabaa kuten "veinpäs pojat päiväkotiin ja sitten meinin kauppaan." jne.. 

Olen aina ollut omantien kulkija, aiemmin vasten tahtoani, mutta nykyään haluan olla sitä vahvasti yhä enemmin. Silti pidän blogia (niin kuin kaikki muutkin) ja jaan istagramiin kuvia (niin kuin kaikki muutkin)

Some-Sosiaalinen media on minun kokemukseni mukaan ennenminkin Esome-Epäsosiaalistava media. Se on vähentänyt aitoja ihmiskontakteja huomattavasti. En tiedä kuinka suuriosa blogini lukijoista koostuu tutuista ja haluavatko he vain käydä täältä lukemassa mitä meille kuuluu ja kuinka suuri osa taas samoin ajattelevia ja vertaistukea hakevia. Facebookissa olen rekisteröitynä vain muutaman ryhmän takia, muuten en käytä enää sitä aktiivisesti. Huomasin silloin kun vielä olin siellä aktiivisena päivittäjänä, monesti kuulin lauseen "ai luinkin sen facebookista" Toki myönnän, että sanon sitä itsekin. Mutta eniten minua satutti se että facebook-kaverini onnitteli syntymäpäivänä ja yhtään onnittelua en saanut henkilökohtaisesti niin että joku olisi soittanut tai edes laittanut viestin.

Sitten tämä kuvien julkaisu, miksi ihmeessä haluan laittaa kuvan ruoka-annoksestani tai kertoa blogissa koko maailmalle mitä perheellemme kuuluu? Saanko tästä itselleni mitään? Saatanko aiheuttaa vahinkoa tällätavoin läheisilleni? Mitä hittoa se kellekään kuuluu, mitä milloinkin touhuan kenenkin kanssa tai olenko sairaana kuumeisena joutunut hoitamaan yksin lapsia?

Jos jotakuta ihan oikeasti kiinnostaa mitä meille kuuluu, niin ne läheisimmät ihmiset jotka yhteystietoni tietää, saa soittaa (tai viestittää) tai tulla käymään. Mielelläni vaikka kokkaan ja vaihdan kuulumisia hyvän dinnerin äärellä.

Olen vähän kahden vaiheilla, jatkanko blogia ja onko tällä vakiintunutta lukija kuntaa. Enhän suinkaan ole suomen ainoa kotiäiti joka kirjoittaa blogia perhe-elämästä. Ja, että onko voimia ja aikaa aktiiviseen bloggaamiseen.

🔻🔻🔻
Nyt haastankin lukijani! Jos haluat jatkossakin lukea blogiani, laitathan siitä viestin kommenttiboksiin! Ilman palautetta en voi tietää, onko blogini hyödyttänyt ketään tai että onko aiheet ja näkökulma sellainen, että kannattaisi jatkaa.
🔺🔺🔺


tiistai 19. syyskuuta 2017

Moi! Mitä meille kuuluu?



Haipakkaa on taas ollut (niin kuin aina) ja tukkaputkella on menty minuuttiaikataululla. Päässyt kertymään pienoinen hiljaiselokin tänne blogiin. Nyt yritän sitä tässä kahvilassa istuessani korjata sillä aikaa kun esikoinen on toimintateapiassa. Jottei tekstistä tulisi kovin sekavaa, kerronpa jokaisen kuulumiset erikseen.



Minä. Syksy toi tullessaan uutta tarmoa ja uusia ideoita. Paljon kaikenlaisia projekteja olisi suunnitelmissa, mutta toteuttaminen vaatisi hieman enemmän omaa aikaa. Sain lahjakortin syntymäpäivälahjaksi ja ostin sillä elämäni ensimmäisen ompelukoneen! Tosin, en ole ommellut, kuin viimeeksi talouskoulussa 16 vuotiaana. Tarkoitus olisi ommella ihan perusjuttuja, kuten verhojen lyhentämistä ja haluaisin myös kokeilla vaatteiden tuunaamista. Vähän jo olen ehtinyt konetta kokeilla ja yllättäen ne taidot jostain sieltä alitajunnasta puskee pintaan! Olen alkanut nauttia enemmin luonnosta ja arvostamaan sen tuomaa ravintoa ja kauneutta. Syksyllä metsä on todella kaunis. Physiopilates alkoi taas kesän jälkeen ja selkä kiittää. Vegaaniruokaa rakastan yhä enemmin ja pari uutta kirjaakin aiheeseen liittyen on ostettu. Niistä myöhemmin. Ihana mieheni järjesti minulle yllätys synttärit ja pääsin viettämään tyttöjen viikonloppua ystävien ja siskon kanssa pääkaupunkiseudulla. Voit tulustua heidän blogeihinsa tästä: Saippuakupliaolohuoneessa ja http://viiltavaa.blogspot.fi/

Mieheni koittaa pysyä tämän naisen ajatuksissa perässä ja on innostunut ostamastaan kasvikuivurista, jossa on kuivaillut mm. pihlajanmarjoja ja sieniä. Hän alkaa päästä myös paremmin ja paremmin veganismin saloihin ja nauttia luonnosta eri silmin kuin ennen, Tosin myös sipsikaljaveganismi kiehtoo häntä myös ja onkin valmistanut meillä tähän mennessä kaikki veganiset mättöherkut kuten seitankebabin ja kolaseitania Vegaanin keittiössä kirjasta. Herkkua! Hän alkoi taas käydä salilla ja yritämme pitää siitä kiinni että hänkin saa omaa aikaa. Mies aloitti kanssani samassa ryhmässä physiopilateksen.

Onska kävi elokuussa silmälääkrillä ja sai ensimmäiset silmälasit. Hän valitsi suloiset robottilasit ja opettelee käyttämään niitä. Hänen diagnoosinsa tarkentui kesällä ja on nyt Aspergerin oireyhtymä. Käytännössä mikään ei ole muuttunut ja hän on meille aivan sama poika kuin tähänkin asti, mutta toivomme saavamme hänelle enemmän ymmärrystä ja tukea.

Häijä touhuaa kovasti ja rakastaa ylikaiken etanoita! Hän ei muuta teekkään, kun ulkona etsii etanoita ja esittelee niitä innoissaan (äiti ei niinkään välitä...). Kovasti hän ottaa mallia isoveljestään, toisinaan ei niin hyvissä asioissa. Häijästä on tullut kova poika halimaan ja tykkää halailla ja pusutella kovasti äidin kanssa ja sanoa "minun äiti". Se on aika suloista.

Paatilla on tapahtunut paljon, niin kuin tuossa iässä pitääkin. Hän rakastaa ulkona leikkimistä ja touhuilee siellä kovasti. Hän ottaa mallia isoveljistään, hyvässä kuin pahassa. Ymmärtää paljon ja alkaa tapailla sanoja kuten Hauva, tööt-tööt, oho, moikka. Omaa kieltä on sitäkin enemmän. Tutti "hävisi" viime viikonloppuna ja hiukan sitä on ikävöity, mutta unettomilta öiltä on vältytty! Aloitimme yhdessä viime viikolla muskarin ja kun Paatilla ei tuonlaisesta toiminnasta ole ollut aiempaa kokemusta, pärähti pieni itkuun ja viihtyi sylissä visusti loppu ajan. Soittimilla soittamista piti kovasti, joten ehkä parin kerran jälkeen hän on jo vanha tekijä.



torstai 7. syyskuuta 2017

Kokemukseni veganismista




Siitä on nyt suurinpiirtein 8 kuukautta kun ryhdyin vegaaniksi. Päivääkään en ole katunut ja mitä enemmin aikaa kuluu, ajatus siitä vahvistuu vaan, että tämä on minun juttuni. 

Myönnän, että ryhtyminen tapahtui aika extempore (vai miten tuo kirjoitetaan..) mutta toki otin asioista perusteellisesti selvää. Ostin monta vegaanikeittokirjaa ja luin paljon vegaaniruokavaliosta ja ravitsemuksesta netistä. Ostin myös tarvittavat lisäravinteet. Tällä hetkellä on käytössä Lifen vegetarian monivitamiini, jossa on mm. runsaasti B12 vitamiinia. 

Jonkin verran olemme myös katsoneet dokkareita veganismista, karjataloudesta, maapallon hyvinvointiin ym ym ym. Joten tämä puoli on avautunut minulle aivan uutena. Aluksi ainut motiivi oli terveys ja hyvinvointi,  nyt ajattelen myös paljon ympäristöä. Olemme sirtyneet luonnon mukaisiin kodin pesuaineisiin, myös shampoot ja hammastahnat yms ovat luonnonmukaisia ja vegaanisia. Käytämme nykyään erittäin vähän mitään kemikaaleja.



En tee tätä siksi, että näin kuuluu toimia vegaanina, vaan siksi että haluan. Voin hyvin, koko perheemme voi hyvin, lapset sairastaa todella vähän. Onska ja Häijä ovat sen verran isoja, että osaavat jo sanoa mitä haluavat, joten he saavat juoda kotona (luomu)maitoa ja laittaa leivälle (luomu)juustoa ja syödä (luomu)kananmunaa. Päiväkodissa he syövät kuin ennenkin, eli normaalia sekaruokaa. Pienin on muutenkin herkkävatsainen ja siksi on juonut jo korvikkeesta luopumisen jälkeen koko ajan kauramaitoa ja lihaakin ainostaan syö ainoastaan purkkiruoasta kalaa tai kanaa kun niitä silloin tällöin vielä käytämme. Muuten perheemme syö samaa kasvisruokaa, pojat eivät edes huomaa eroa normimakaronilaatikon ja vegaanisen välillä!  



Näinhän aikojen alussakin Jumala kehoitti pitämään luomastaan maailmasta huolta ja antoi meille ihmisille kasvit ravinnoksi. Ainut asia, jota en allekirjoita on ajattelutapa, jossa eläimet ja ihmiset laitetaan samalle viivalle ja että me ihmiset olisimme myös yksi eläinlaji. Näin ei oman uskon mukaan ole (lue 1. Mooseksen kirja Raamatusta).

Tähän lopuksi haluan laittaa pienen listan kommenteista, mitä olen saanut kuulla veganismiin liittyen, ja juu osa niistä ovat aika surkuhupaisia... :D

  1. Saatko sitten tarpeeksi proteiinia?
  2. Eikö yhtään tekisi mieli näitä (jäätelöä, eineslihapullia...)?
  3. Onko ruokavalionne pitänyt?
  4. Eikö kasvisruoka ole kamalan kallista?
  5. Ai onko muka tässäkin jotain eläinperäistä? (Joku tarjotessaan esim. karkkia tai JÄÄTELÖÄ..)
  6. Tässä yksi ylitsemuiden: tuossa juteltiin kerran ja mietittiin, että jos kaikki ihmiset ryhtyisivät vegaaneiksi, maailmastahan loppuisi kaikki kasvikset.


P.S. Vegaaninen ruoka on herkullista, täyttävää ja monipuolista. Vegaanina on vuonna 2017 helppoa elää sillä tietoa on runsaasti ja eläinkunnan tuotteita korvaavia tuotteita löytyy helposti miltei joka kaupasta jotakin!

torstai 31. elokuuta 2017

Mitä tapahtuikaan kesällä 2017?

Niin kuin aina, kesä meni ennen kuin tajusimme sen alkaneenkaan. Näin oli etenkin tänä vuonna. Arki, myös lomalla on niin hektistä ja tarkoin aikataulutettua, että itsekään ei meinaa muistaa, että mitähän kaikkea sitä tuli touhuttua ja koettua. Syksy alkaa siis jo olla täällä, töineen, päiväkoteineen, toimintaterapioineen ja muine asiointi- ja harrastuskäynteineen.

Mutta palataanpa vielä hetkeksi Puttosten kesään 2017:


Kesäkuussa isot pojat olivat vielä päiväkodissa juhannukselle saakka kunnes jäivät viiden viikon kesälomalle ja isi oli töissä heinäkuun puoleenväliin asti. Tämän takia tohuilimme lähinnä kotikaupungissamme. Ja kaikki pojat saivat vuorotellen omaa aikaa äidin kanssa. Isompien kanssa kävimme kahvilassa ja pienimmän kanssa uimarannan leikkipuistossa. Juhannuksena teimme porkkanalohta eli porkkalaa, na-mi-a! Emme jaksaneet lähteä juhannukseksi mökille yöksi, mutta kävimme pienemmällä mökillä saunomassa ja katsomassa kokkoa. Joku päivä oli jopa niinkin lämmintä, että viritimme uima-altaan pihalle!










Heinäkuussa kävimme uimarannalla, mökillä ja pienimmän kanssa kävimme ottamassa pari tikkiä silmäkulmaan, kun kaatui rappusissa. Isikin jäi vihdoin ja viimein lomalle ja lähdimme reissuun. Kuudennen hääpäivämme "vietimme" lomareissulla. Siitä olenkin tehnyt erillisen postauksen. Voit lukea sen täältä. Isi saalisti myös takapihaltamme rotan, yök! Nautimme auringosta aina kun sitä oli ja herkuttelimme mehukkailla kesän herkuilla kuten lättänillä persikoilla. Loppu kuusta oli Onskan 5 vee synttärit, mutta tähän en saanut nyt siitä päivästä yhtään kuvaa.











Elokuun 1. päivä pojat palasivat loman jälkeen päiväkotiin. Tuntui, että ilmojen puolesta kesä vasta kunnolla alkoi! Mökkeilimme ja kävimme Kotkassa päiväreissulla. Meillä kävi ystäväperhe yökylässä ja näytimme myös heille Lappeenrantaa. Voisin sanoa, että tämä viikonloppu oli koko kesän kohokohtia! Saimme harvinaisen 4 tuntia kahdenkeskistä aikaa ja kokeilimme tehdä vegaanisia susheja itse. Kivaa niitä oli tehdä, mutta maku, ei ollut meidän juttu. Maistuivat vain hurjasta wasabi määrästä huolimatta mädälle kalalle... :D Niin ja joku tosiaan täytti myös 30 vuotta...










Aurinkoista syksyä kaikille toivottelee, Ikko









tiistai 22. elokuuta 2017

Saako poika leikkiä prinsessaa?


Jokin aika sitten keskimmäinen poikamme Häijä 3,5 v. alkoi laittaa muovista hiuspantaani omaan päähänsä ja sanoi leikkivänsä "pinsenssaa". 

Kerran kirpputorilla kierrellessä silmiini osui leikki kruunu ja ilahtuneena esittelin sitä miehelleni että nyt löysin Häijälle oikean pinsenssa-kruunun! Odotin toki saavani vastakaikua innostukselleni, mutta saimmekin aikaan syvää väittelyä aiheesta, että onko pojan hyväksyttävää leikkiä tyttöjen leikkejä. 

Mieheni sanoi minulle, että kannattaako tuollaista asiaa nyt ruokkia ja oli sitä mieltä, että kruunu pitäisi jättää kirppikselle. 

Minä luulin aluksi, että kyseessä oli tyypillinen suomalainen homofobia, mutta mies kertoikin pelkäävänsä sitä että jos annamme pojan leikkiä prinsessää, hänestä tulee sen seurauksena trans sukupuolinen!

Totta kai minä vahvat mielipiteet omaavana ostin kruunun. Mielestäni leikki ei "tee" ketään homoksi tai trans sukupuoliseksi. Myöskään me emme vanhempina tälläisellä toiminnalla pysty edesauttamaan tälläistä asiaa mitenkään. 

Roolileikit käsittääkseni kuuluu normaaliin kehitykseen ja muistan itsekin lapsena leikkineeni miestä. Ja tässä olen, heterosuhteessa ja naisena! Päinvastoin, jos estämme lasta leikkimästä sitä mitä hän haluaa, luulisin johtavan paljon vakavimpiin seurauksiin. Eriasia toki sellaiset leikit, joista voi olla vaaraksi itselleen tai muille.

Jokin aikaa sitten, kruunu ei enää riittänyt, vaan hän alkoi miettimään mekkoa. Voi kumpa olisin älynnyt ostaa sellaisen kirpputorilta! Nyt sitten tällä viikolla silmiini osui kaupassa lasten naamiaisasu setti, PRINSESSA. Ostin sen ja voi kun pieni mies oli onnellinen! Ja viimein siinä vaiheessa kun lähetin yllä olevan kuvan miehelleni, hänenkin sydämensä suli lopullisesti...

Uskon, että tämä roolileikki on väliaikaista ja lyhyt kestoista ja menee ajallaan ohi. Häijä on Poika isolla P:llä eikä tämä leikki ole muuttanut ja tule koskaan muuttamaan tätä asiaa. Jos näin sattuisi joskus käymään, se johtuu aivan jostain muusta asiasta.

Siitäkin huolimatta, että itse en ole sukupuolineutraalin kasvatuksen kannattaja, minusta on äärettömän suloista, että pieni poikani haluaa kruunun päähän ja mekon päälleen ja kokeilla millaista prinsessana on olla. Ja toki myös kolmen pojan äitinä nautin kun saan edes pieneksi hetkeksi pukea lapseni vaaleanpunaiseen röyhelömekkoon! 


torstai 17. elokuuta 2017

Kun kosketus tuntuu vieraalta



Kun kosketus tuntuu vieraalta. Kun toinen tuntuu vieraalta. 

Kun toinen on siinä, mutta unohtaa sen, että miksi. Unohtaa pitää siitä huolta. 

Ei ole voimia pitää siitä huolta. Kun unohtaa, miksi me olemme me. Unohtaa, että me olemme me, me kaksi. Toisiamme varten.

Unohtaa katsoa toista syvälle silmiin ja tuntea sen. Tuntea rakkauden ja yhteenkuuluvuuden.

Mitä sitten tapahtuu, kun olemme jälleen kaksin. Vain me kaksi. Onko sitten enää meitä?

Me haluamme olla me, vielä silloinkin kun olemme taas kaksin. Me emme halua unohtaa sitä, miksi meistä tuli me. Me emme halua kadottaa toisiamme. 

Haluamme katsoa toisiamme syvälle silmiin ja sanoa: 
Rakastan sinua. Ikuisesti.

keskiviikko 2. elokuuta 2017

30 ja ikäkriisi



Täytän pian kolmekymmentä vuotta ja tämä on saanut minut pohtimaan elämääni taaksepäin ja tämän hetkistä elämää. Olen alkanut pikkuhiljaa ymmärtää, etten ole enää kovin nuori. Alan olla aikuinen. Ja kyllä, se ahdistaa.

Mitäs kaikkea sitä on tullut koettuakaan?

Olen valmistunut kahteen ammattiin. Olen muuttanut omaan asuntoon. Olen ostanut oman auton. Olen tehnyt töitä.

Olen nauttinut ystävien seurasta. Olen juhlinut. Olen elänyt nuoren naisen elämää. Olen katsellut miehiä ja nauttinut niiden huomiosta.

Olen menettänyt ystäviä, mutten saanut uusia.

Olen tavannut elämäni miehen. Olen mennyt naimisiin. 

Olen synnyttänyt ja tullut äidiksi. Olen ollut hyvin sairas ja ollut hoidettavana sairaalassa. Olen ollut kolmessa leikkauksessa.

Olen kipuillut itseni kanssa ja kipuilen edelleen. Olen kokenut yksinäisyyttä.

En ole vieläkään löytänyt paikkaani maailmassa ja pelkään ettei se löydy koskaan. 

Olen taistellut paljon, minusta on tullut leijonaemo. 

Olen kärsinyt ja olen myös nauttinut elämästä.

Olen oppinut tuntemaan itseäni ja tunnistamaan tunteita. 

Olen haaveillut paljon, mutta vain osa haaveista on toteutunut.

Olen nauranut, laulanut, itkenyt, huutanut, tanssinut, ollut humalassa, kärsinyt krapulasta ja kokenut morkkista. Olen ihastunut, rakastunut, ikävöinyt ja tehnyt vaikeita päätöksiä. Olen ollut itsekäs ja oppinut olemaan epäitsekäs.

Olen nähnyt oman lapsen kasvavan ja kehittyvän. Olen kokenut sen lapsen pyyteettömän rakkauden vanhempaa kohtaan. 


***

Paljon on koettu. Paljon on vuosia takana. Silti edelleen koen olevani se sama nuori tyttö, joka on epävarma itsestään. Mutta kun katson peiliin, siellä olen minä 30 vuotias aikuinen nainen joka on kokenut ja nähnyt elämää. En ole enää teinityttö vailla vastuuta, vaan kolmen lapsen äiti ja aviovaimo.


tiistai 25. heinäkuuta 2017

Ihana rentouttava perheloma!


Viikko sitten tosiaan olimme jo perinteeksi muodostuneella vähän pitemmällä kesäloma matkalla. Tällä kertaa suuntasimme automme ensin kohti Helsinkiä ja Korkeasaaren eläintarhaa ja yhden yön nukuttua veljeni luona matkasimme lautalla meren yli Tallinnaan ja sieltä edelleen Haapsaluun sukulaisperheemme mökille, jossa vietemme seuraavat kolme yötä.

Reissu oli kaikin puolin onnistunut. Säät suosivat ja hyvä mieli oli kaikilla. Lapset käyttäytyivät kuin enkelit, tottelivat meitä vanhempia, eikä tarvinnut edes huutaa kertaakaan. Vieraassa paikassa käyttäyivät kiltisti ja rauhallisesti ja ruokapöydässäkään ei minkään näköistä apinointia ollut havaittavissa! Kotiin pääsimme rentoutuneina ja levänneinä.

...vai mitenkäs se menikään....


***

Kunpa olisikin ollut edes puolet tuosta totta! Pojat kyllä olivat erittäin otettuja reissussa ja ottivat siitä kaiken irti ja nauttivat täysillä. Sääkin tosin suosi ja vettäkään ei satanut kertaakaan. Mutta kierroksilla käytiin ja nousi vaan loppua kohden. Vieraskoreudesta ei ollut tietoakaan ja aivan kuin emme olisi ikinä lapsiamme kasvattaneet. 

Täydet juomamukit kaatuivat miltei jokaisella ruokailulla ja ruoatkin taisi jonkin verran apinoinnin lomassa lennellä. Mitään ei toteltu, mikään ei mennyt perille, vaikka perheen äitikin yritti heitä komentaa. Loppu reissun päädyimme syöttämään 3- ja 5-vuotiaat poikamme ensin ja sitten lähettää heidät tablettiensa ääreen ja sen jälkeen sitten vasta itse syödä. 1-vuotias siinä sitten kiersi sylistä syliin ja hänelle löytyi hyvin seuraa sukulaisperheen lapsista. 

Reissun stressaavuudesta kertoi myös hyvin minulla tuo migreeni, joka ilmoitti itsestään neljällä kohtauksella saman viikon aikana. Harkitsimme jopa paluun aikastamista yhdellä päivällä, niin epätoivosia hetkiä koimme! 

Se häpeän ja riittämättömyyden tunne omasta vanhemmuudestaan ja se ajatus, että "mitähän muut ajattelevat" oli jotain aivan järkyttävää. Pitää vain toivoa että tämä määrätietoinen kasvatus tuottaa hedelmää joskus myöhemmin. Helpottavaa on myös myöntää se ettei heidän koko käytönsensä ole riippuvainen meistä vanhemmista, vaan heidän ominaisuuksista ja erityispiirteistään. Erittäin vikkaitahan he ovat ja joukossa tyhmyys tiivistyy. 

Kaikesta tästä huolimatta reissu oli kiva ja maiseman vaihdos piristää aina. Haapsalu on aivan ihana pieni kaupunkin ja löysimme sieltä jopa yhden vegaanisen kahvilan! Harmikseni en vaan muista  sen nimeä. Myöskin host perheemme on kyllä aivan ihanan vieraanvarainen ja kärsivällinen. 

Hektisyydestä johtuen kuvien ottaminen jäi taas vähälle, mutta tässä muutamia otoksia.