tiistai 9. elokuuta 2016

Meidän arkea kuvina

On tilanteita, joita on vaikea kuvailla sanoin. Niinpä päätin räpsiä muutaman viikon ajan kuvia meidän arjen eri tilanteista. Kuviin en lisännyt tarkoituksella kuvatekstejä, kuvat puhavat puolestani. Tässä parhaimmat palat vaihdikkaasta ja työntäyteisestä arjestamme Puttosten Buduaarista.

























torstai 23. kesäkuuta 2016

Kesäkuulumisia

Havaksaltaan tänne jaksan kirjoitella, arki on aika hektistä! Nyt päätin tehdä pikaisen postauksen meidän vimeaikaisia kuulumisia. 


Toukokuunlopulla oli Paatin nimijuhlat. Olimme erittäin väsyneitä sinä iltana, mutta onnellisia onnistuneista juhlista. Voisin väittää, että paras vauvajuhla näistä kolmesta. Kiitos kuuluu monille ystäville, jotka auttoivat järjestelyissä. Siunattu päivä!


Seuraavana viikonloppuna piti lähteä koko perhe Rautatiemuseoon Hyvinkäälle, mutta Paatti oli mahataudissa ja sitä ei uskaltanat lähteä viemään. Päätin lähteä kolmestaan isojen poikien kanssa junalla, kun kerran hotellikin oli jo maksettu. Pojat nauttivat äiti-ajasta ja puhuivat vielä kahdenkin viikon päästä hotellihuoneesta ja metroajelusta. Isikin sai "omaa-aikaa" Paatin kanssa. Paatti oli jo reissun aikana jo kunnossa, mutta hyvä ottaa varmanpäälle kun on kyse pienestä vauvasta.


Ollaan ehditty käydä pariin kertaan uimarannalla, Lappeenrannan hiekkalinnakin ollaan ehditty käydä tsekkaamassa. Talviturkit kävimme heittämässä viimeviikolla Luumäen mökillä Heräjärveen. Pojat eivät tosin tarenneet, mutta me aikuiset uskaltauduimme!


Viime lauantaina kävimme läheisen tehdasalueen avoimissa ovissa ja kiertoajelulla. Se oli mieleinen juttu meille kaikille. Samana iltana äiti pääsi ystävän kanssa viettämään pitkään odotettua aikuisten iltaa. Kävin syömässä hyvin ja juttelimme paljon. Olipa myös kiva laittautua kunnolla ptkästä aikaa.


Toukuokuun lopulla kävin fysioterapeutilla. Hän katsoi läpi kaikki kropan ongelmakohdat (Yläselkä ja niska-hartiaseutu ja keskivartalon tukilihakset) ja antoi jumppaohjeet. Ai että, en ollut tajunnutkaan miten rapakunnossa olen! Nyt olen jumppaillut ohjeiden mukaan suurinpiirtein jokatoinen päivä ja kai sitä piku hiljaa alkaa lihakset vahvistumaan. Onneksi menin ja sain ammattilaiselta hyvät ohjeet, en olisi itse osannut aloittaa näin. Pieniä mitättömiltä tuntuvia liikkeitä näin aluksi mutta seuraavalla käynnillä muutetaan. Onneksi tämä seurantakäynti on, sillä muuten saattaisi jäädä jumpat tekemättä..



Huomenna on juhannusaatto ja lähdemme koko sakki mökille yöksi. Tiedossa hyvää ruokaa ja juomaa, seuraa (miehen veli perheineen) ja univelkaakin. Pitkä viikonloppu ennen viimeistä arkiviikkoa, jonka jälkeen alkaa kuukauden kesäloma isoilla pojilla hoidosta ja isillä töistä.

Ihanaa keskikesän juhlaa kaikille, nauttikaa lämmöstä! <3








perjantai 27. toukokuuta 2016

Äiti (ja isi myös) on vähän väsynyt



Ei sais valittaa, kuulemma. Mutta nyt väsyttää. Jos jotain ikävää tapahtuu, tapahtuu aina kerralla paljon, Ainakin meille. Ei mitään kovinkaan tramaattista, mutta kaikkea pientä, joka vie voimia, mikä ei normiarkeen kuulu. 

Paatin maha ja refluksi ongelmat. Neljäs korvike kokeiltu, palattu edelliseen. Empä nyt osaa sanoa, onko tullut muutosta huononpaan kun siirryttiin takaisin maidottomasta tavan vatsavaivaisten korvikkeeseen. Ja juu, en imetä. Ja vaikka olen päätökseni tehnyt, silti ihmisten kyselyt ja ilmeet saavat minut kokemaan huonoa omaatuntoa asiasta. Ei vaan toimi niin ei. Refluksitautiin saatiin toinen lääke Nexiumin lisäksi. Ei ainakaan toistaiseksi suurempaa hyötyä ole ollut. Paatti herää monesti jo aamuyöstä kolmen neljän välillä joko vatsavaivoihin tai vaan seurustelemaan ja kun hän nukahtaa toiset lapset herää. Ja ite oltu sitte jo muutama tutni hereillä! Muutamia hyviäkin öitä ollut, sellaisia lisää kiitos. 

Oma terveys huolettaa tai huoletti, raskausaikana kävin peruslabroissa jotka työterveyshuolto oli pyytänyt, ei olisi pitänyt, nimittäin kaikki arvot oli päin honkia. Maksa, rasvat kaikki. Nyt viimeviikolla kävin uudelleen ja arvot oli onneksi jo normalisoituneet. Verensokerit tahtoo laskea kovin alas, etenkin aamupävisin, joten ostin apteekista verensokerimittarin joka onkin ollut monesti pelastus. On älynnyt ottaa välipalaa ennen ulkoilua. Onneksi nyt niissäkään ei ollut mitään hälyttävää eikä paastoarvo ollut tällä kertaa liian matala. Pikkuhiljaa olen alkanut lenkkeillä, jos tää rapakunto pikkuhiljaa alkas kohentua.

Häijällä oli joku kummallinen maha tauti, oksenti ja ripuloi muutaman kerran viikonaikana mut muuten oli ihan pirteä. Itsellä myös ollut vähän sen suuntaisia oireita mut ei onneksi ole tullut tautia päälle. Nimittäin vauvan juhlatkin olisi viikonloppuna ja niitä pitäisi alkaa jaksaa laittaa,

Ja meijän Dage. Hän koettelee kärvilläsisyyttä omilla jutuillansa. Hänellä on tietyt tarkat runiinit ja jos ne jotenkin muuttuu, elämästä tulee hankalaa. Nukkumaan meno saattaa venyä muutaman tunnin. Vaikka olen itse pitkään huomannut hänessä erityisiä piirteitä, mutta sitten kun joku vieras sanoo sen ääneen (tässä tapauksessa neuvolan täti ja hoitaja) se tuntuu pahalta. Se onkin totta enkä kuvitellutkaan kaikkea. Meidän kohdalla tilanne ei ole onneksi vakava, vaan erityisyys näkyy käytöksessä ja kommunikoinnissa ja siihen liittyvissä ongelmissa.  Mutta silti asia aiheuttaa minussa voimakkaita tunteita. Mietin ehkä liikaa vuosia eteen päin ja mitä elämä tuo tullessaan. Pelottaa ihmisten asenteet minua ja lastani kohtaan, kohtaammeko halveksuntaa ja kiusaamista.  Kyse on kuitenkin minun rakkaasta ihanasta lapsestani. En tahtoisi joutua kokemaan samaa uudelleen lapseni kautta jota itse koin lapsena. Arvet säilyvät läpi koko elämän.  Ja tälläisessä tilanteessa tunnekokemukset tuntuu nousevan uudelleen pintaan. 

Tänään kävin katsomassa hyvinkin tähän teemaan sopivan valokuvanäyttelyn. Leijonaemojen valokuvanäyttelyn, joka kuvaa erityislapsiperheen arkea vanhempien näkökulmasta. Oli erittäin koskettava ja herätti paljon tunteita etenkin oman tilanteen vuoksi.



Mutta kaikista vaikeuksista ja kasaantuneesta univelesta huolimatta ollaan nautittu ihanasta lämmöstä ja hyvästä ruoasta, arjen luksuksesta. Tässä vähän kuvia.







lauantai 14. toukokuuta 2016

Ketä olemme

Ajattelin näin ensimmäiseksi esitellä (lyhyesti...) ketä me olemme ja mitä tärkeää kuuluu elämäämme ja josta tulen kirjoittamaan. En kirjoita oikeilla nimillä, vaan keksityillä, kerron oikeita asioita mutta en niin intiimisti etten niitä uskaltaisi julkaista. Toinen blogini, Tunnetarinoita menee niin syvälle etten halua laittaa sitä julkiseksi vaan sitä voi lukea vain lähimmät ihmiset. Siksi halusin alkaa kirjoittaa uutta blogia, jonka voin hyvällä mielellä julkaista kaikille. Meidän viisihenkisessä perheessä nimittäin tapahtuu kaikenlaista. Tervetuloa mukaan!

Minä: Ikko Puttonen. Olen syntynyt vuonna 1987 Lappeenrannassa ja täällä asun edelleen. Olen aina lapsesta asti tykännyt tehdä ja touhuta, enkä ollut lukija tyyppiä. Menin ammattikouluun ja valmistuin kotita lousyrittäjäksi vuonna 2007. Töitä en saanut kuin kesäksi, joten aloitin opiskelun heti samana syksynä lähihotajaksi. Töitä tultiin tarjoamaan jo opiskeluaikana miltei kotiovelle saakka! Valmistuin lähihoitajaksi 2009, jonka jälkeen olen ollut työelämässä, kunnes aloin tehdä lapsia. Mieheni tapasin netissä (todella, treffisivustolla!) 2010 tammikuussa. Olimme löytäneet sielunkumppanimme ja naimisiin menimme 16.7.2011. Silloin luulin että se oli elämäni mullistavin ja tärkein päivä. Niitä tuli vielä kolme lisää, vielä merkittävämpiä. Lasten syntymät, 2012, 2014 ja 2016. Siinä välissä diagnoosi sekamuotoinen sidekudostauti, MCTD vuonna 2013 ja ensioireinen migreeni, joka on ollut mukana matkassa jo lapsesta saakka. Hyvä ruoka on intohimoni, tykkään kokata ja vähän leipoakin ja käydä ulkona syömässä, joskin osaan olla aika kriittinen. Pidän ruokablogia Jokapäiväinen Leipämme joskaan tällä hetkellä kovinkaan aktiivisesti. Aikuisiällä olen pikkuhiljaa opetellut liikkumaan ja tekemään siitä elämäntapaa. Liikuntainnostus on ollut minulle aina hieman kausittaista. Lajit joista pidän on lenkkeily, uinti ja kuntosali. Eli aika tavallista omaan tahtiin suoritettavaa kuntoliikuntaa. Olen hyvinkin tunne ihminen, tunnen voimakkaasti hyvät että huonot tunteet, pyrin täydellisyyteen ja vaadin itseltäni liikoja ja se joskus uuvuttaa minut toisinaan. Ehkä minussa elää myös pieni taiteilijasielu, sillä tykkään käsitellä tunteita tekstien ja kuvien kautta.

Mieheni: Isi Puttonen. On vuoden minua vanhempi, syntynyt vuonna 1986 Haminassa. Kuten minä, hänkään ei omista valkolakkia, vaan on valmistunut Haminan ammattiopistosta koneasentajaksi vuonna 2005. Armeijan jälkeen hän kuitenkin halusi jatkaa opintoja ja muutti Lappeenrantaan vuonna 2007 ja aloitti opinnot Etelä-Karjalan Ammattikorkeakoulussa. Koneinsinööriksi hän valmistui 2011. Hän on työskennellyt samassa yrityksessä kesäkuusta 2011. Mieheni on aika näppärä käsistään ja nikkaroi miltei mitä tahansa. Hän tykkää käydä kuntosalilla ja mahdollisuuksien mukaan myös lenkeillä. Painonhalinta on hänelle haaste, toisinaan hän myös onnistuu siinä. Hän vain rakastaa ruokaa. Kymenlaaksolaiseksi hän on puhelias ja kovaääninen ja siksi ehkä on hyvin sopeutunut tänne Etelä-Karjalaan. 

Esikoisemme: Dage Puttonen. Syntyi kuukautta etuajassa sektiolla 2012. Pieni poika 2448 grammaa. Vauva aikaa varjosti raju oksentelu ja huonosyöminen joka lopulta diagnosoitiin refluksitaudiksi. Siihen hän sai lääkkeen joka helpotti elämää. Dage on ehkä aina ollut himpun verran kehityksestä jäljessä, johtuen ehkä keskosuudesta. Puheenkehitys on ollut myöhässä ja tämän takia on käynyt tutkimuksissa ja pienen jakson puheterapiassa. Kun aikaa on kulunut, puhettakin on alkanut tulla tosi hienosti. Nyt odotamme kutsua silmälääkärille karsastuksen takia. Dage on hyvin sosiaalinen poika ja tykkää tutustua uusiin ihmisiin. Hän on myös herkkä ja myöskin puhelias ja huumorintajuinen. Tällä hetkellä on hyvin voimakas minä itse-vaihe, joka koettelee vanhempien kärsivällisyyttä. Hän on meidän rakas esikoinen, meidän pieni erikoismies.

Toinen poikamme: Häijä Puttonen. Hän syntyi 2014 kolme päivää ennen laskettua aikaa. Synnytys käynnistettiin. Pieni poika hänkin 3170 grammaa. Häijälläkin oli vauvana refluksioireilua, silent muotoisena ja sai siihen saman lääkityksen kuin Dagella. Häijä on muuten kasvanut ja kehittynyt normaalisti ja välillä unohtaakin, että pojilla on 1,5 vuotta ikäeroa. Häijä tykkää kovasti touhuta pihalla ja ihastella kaikenlaisia työkoneita. Hän tykkää myös kissoista ja meille onkin ketynyt aikamoinen arsenaali pehmokissoja. Hän on vahvatahtoinen ja tykkää myös halailla ja pusutella (aiankin vielä).

Kuopuksemme ja viimeinen: Paatti Puttonen. Syntyi kaikkien mutkien jälkeen sektiolla viikko ennen laskettua aikaa kiirastorstaina 2016. Toiseksi pienin poika tästä kolmikosta 3050 grammaa. Syönyt aina hyvin, välillä tietysti huonommin. Jo kaksi viikkoisesta (hänelläkin!) silentrefluksi oireita ja viisiviikkoisena jo niin voimakkaita, että ääni jopa käheytyi. Saimme lääkkeen, samaa kuin edellisillä ja se antoikin jonkin asteisen helpotuksen. Nyt kolmas korvike käytössä, nousuja edelleen ja myös muita vatsavaivoja. Kun kivuton hetki koittaa, alkaa jo seurustella; jokeltelee ja hymyilee valloittavasti!

Tässä meidän porukkamme. Vilkkaat pienet pojat tekevät arjesta työntäyteisen. Välillä olemme uupuneita, mutta ilman näitä kolmea elämä olisi paljon köyhempää.