30 ja ikäkriisi

Täytän pian kolmekymmentä vuotta ja tämä on saanut minut pohtimaan elämääni taaksepäin ja tämän hetkistä elämää. Olen alkanut pikkuhiljaa ymmärtää, etten ole enää kovin nuori. Alan olla aikuinen. Ja kyllä, se ahdistaa.

Mitäs kaikkea sitä on tullut koettuakaan?

Olen valmistunut kahteen ammattiin. Olen muuttanut omaan asuntoon. Olen ostanut oman auton. Olen tehnyt töitä.

Olen nauttinut ystävien seurasta. Olen juhlinut. Olen elänyt nuoren naisen elämää. Olen katsellut miehiä ja nauttinut niiden huomiosta.

Olen menettänyt ystäviä, mutten saanut uusia.

Olen tavannut elämäni miehen. Olen mennyt naimisiin. 

Olen synnyttänyt ja tullut äidiksi. Olen ollut hyvin sairas ja ollut hoidettavana sairaalassa. Olen ollut kolmessa leikkauksessa.

Olen kipuillut itseni kanssa ja kipuilen edelleen. Olen kokenut yksinäisyyttä.

En ole vieläkään löytänyt paikkaani maailmassa ja pelkään ettei se löydy koskaan. 

Olen taistellut paljon, minusta on tullut leijonaemo. 

Olen kärsinyt ja olen myös nauttinut elämästä.

Olen oppinut tuntemaan itseäni ja tunnistamaan tunteita. 

Olen haaveillut paljon, mutta vain osa haaveista on toteutunut.

Olen nauranut, laulanut, itkenyt, huutanut, tanssinut, ollut humalassa, kärsinyt krapulasta ja kokenut morkkista. Olen ihastunut, rakastunut, ikävöinyt ja tehnyt vaikeita päätöksiä. Olen ollut itsekäs ja oppinut olemaan epäitsekäs.

Olen nähnyt oman lapsen kasvavan ja kehittyvän. Olen kokenut sen lapsen pyyteettömän rakkauden vanhempaa kohtaan. 

***

Paljon on koettu. Paljon on vuosia takana. Silti edelleen koen olevani se sama nuori tyttö, joka on epävarma itsestään. Mutta kun katson peiliin, siellä olen minä 30 vuotias aikuinen nainen joka on kokenut ja nähnyt elämää. En ole enää teinityttö vailla vastuuta, vaan kolmen lapsen äiti ja aviovaimo.