lauantai 14. toukokuuta 2016

Ketä olemme

Ajattelin näin ensimmäiseksi esitellä (lyhyesti...) ketä me olemme ja mitä tärkeää kuuluu elämäämme ja josta tulen kirjoittamaan. En kirjoita oikeilla nimillä, vaan keksityillä, kerron oikeita asioita mutta en niin intiimisti etten niitä uskaltaisi julkaista. Toinen blogini, Tunnetarinoita menee niin syvälle etten halua laittaa sitä julkiseksi vaan sitä voi lukea vain lähimmät ihmiset. Siksi halusin alkaa kirjoittaa uutta blogia, jonka voin hyvällä mielellä julkaista kaikille. Meidän viisihenkisessä perheessä nimittäin tapahtuu kaikenlaista. Tervetuloa mukaan!

Minä: Ikko Puttonen. Olen syntynyt vuonna 1987 Lappeenrannassa ja täällä asun edelleen. Olen aina lapsesta asti tykännyt tehdä ja touhuta, enkä ollut lukija tyyppiä. Menin ammattikouluun ja valmistuin kotita lousyrittäjäksi vuonna 2007. Töitä en saanut kuin kesäksi, joten aloitin opiskelun heti samana syksynä lähihotajaksi. Töitä tultiin tarjoamaan jo opiskeluaikana miltei kotiovelle saakka! Valmistuin lähihoitajaksi 2009, jonka jälkeen olen ollut työelämässä, kunnes aloin tehdä lapsia. Mieheni tapasin netissä (todella, treffisivustolla!) 2010 tammikuussa. Olimme löytäneet sielunkumppanimme ja naimisiin menimme 16.7.2011. Silloin luulin että se oli elämäni mullistavin ja tärkein päivä. Niitä tuli vielä kolme lisää, vielä merkittävämpiä. Lasten syntymät, 2012, 2014 ja 2016. Siinä välissä diagnoosi sekamuotoinen sidekudostauti, MCTD vuonna 2013 ja ensioireinen migreeni, joka on ollut mukana matkassa jo lapsesta saakka. Hyvä ruoka on intohimoni, tykkään kokata ja vähän leipoakin ja käydä ulkona syömässä, joskin osaan olla aika kriittinen. Pidän ruokablogia Jokapäiväinen Leipämme joskaan tällä hetkellä kovinkaan aktiivisesti. Aikuisiällä olen pikkuhiljaa opetellut liikkumaan ja tekemään siitä elämäntapaa. Liikuntainnostus on ollut minulle aina hieman kausittaista. Lajit joista pidän on lenkkeily, uinti ja kuntosali. Eli aika tavallista omaan tahtiin suoritettavaa kuntoliikuntaa. Olen hyvinkin tunne ihminen, tunnen voimakkaasti hyvät että huonot tunteet, pyrin täydellisyyteen ja vaadin itseltäni liikoja ja se joskus uuvuttaa minut toisinaan. Ehkä minussa elää myös pieni taiteilijasielu, sillä tykkään käsitellä tunteita tekstien ja kuvien kautta.

Mieheni: Isi Puttonen. On vuoden minua vanhempi, syntynyt vuonna 1986 Haminassa. Kuten minä, hänkään ei omista valkolakkia, vaan on valmistunut Haminan ammattiopistosta koneasentajaksi vuonna 2005. Armeijan jälkeen hän kuitenkin halusi jatkaa opintoja ja muutti Lappeenrantaan vuonna 2007 ja aloitti opinnot Etelä-Karjalan Ammattikorkeakoulussa. Koneinsinööriksi hän valmistui 2011. Hän on työskennellyt samassa yrityksessä kesäkuusta 2011. Mieheni on aika näppärä käsistään ja nikkaroi miltei mitä tahansa. Hän tykkää käydä kuntosalilla ja mahdollisuuksien mukaan myös lenkeillä. Painonhalinta on hänelle haaste, toisinaan hän myös onnistuu siinä. Hän vain rakastaa ruokaa. Kymenlaaksolaiseksi hän on puhelias ja kovaääninen ja siksi ehkä on hyvin sopeutunut tänne Etelä-Karjalaan. 

Esikoisemme: Dage Puttonen. Syntyi kuukautta etuajassa sektiolla 2012. Pieni poika 2448 grammaa. Vauva aikaa varjosti raju oksentelu ja huonosyöminen joka lopulta diagnosoitiin refluksitaudiksi. Siihen hän sai lääkkeen joka helpotti elämää. Dage on ehkä aina ollut himpun verran kehityksestä jäljessä, johtuen ehkä keskosuudesta. Puheenkehitys on ollut myöhässä ja tämän takia on käynyt tutkimuksissa ja pienen jakson puheterapiassa. Kun aikaa on kulunut, puhettakin on alkanut tulla tosi hienosti. Nyt odotamme kutsua silmälääkärille karsastuksen takia. Dage on hyvin sosiaalinen poika ja tykkää tutustua uusiin ihmisiin. Hän on myös herkkä ja myöskin puhelias ja huumorintajuinen. Tällä hetkellä on hyvin voimakas minä itse-vaihe, joka koettelee vanhempien kärsivällisyyttä. Hän on meidän rakas esikoinen, meidän pieni erikoismies.

Toinen poikamme: Häijä Puttonen. Hän syntyi 2014 kolme päivää ennen laskettua aikaa. Synnytys käynnistettiin. Pieni poika hänkin 3170 grammaa. Häijälläkin oli vauvana refluksioireilua, silent muotoisena ja sai siihen saman lääkityksen kuin Dagella. Häijä on muuten kasvanut ja kehittynyt normaalisti ja välillä unohtaakin, että pojilla on 1,5 vuotta ikäeroa. Häijä tykkää kovasti touhuta pihalla ja ihastella kaikenlaisia työkoneita. Hän tykkää myös kissoista ja meille onkin ketynyt aikamoinen arsenaali pehmokissoja. Hän on vahvatahtoinen ja tykkää myös halailla ja pusutella (aiankin vielä).

Kuopuksemme ja viimeinen: Paatti Puttonen. Syntyi kaikkien mutkien jälkeen sektiolla viikko ennen laskettua aikaa kiirastorstaina 2016. Toiseksi pienin poika tästä kolmikosta 3050 grammaa. Syönyt aina hyvin, välillä tietysti huonommin. Jo kaksi viikkoisesta (hänelläkin!) silentrefluksi oireita ja viisiviikkoisena jo niin voimakkaita, että ääni jopa käheytyi. Saimme lääkkeen, samaa kuin edellisillä ja se antoikin jonkin asteisen helpotuksen. Nyt kolmas korvike käytössä, nousuja edelleen ja myös muita vatsavaivoja. Kun kivuton hetki koittaa, alkaa jo seurustella; jokeltelee ja hymyilee valloittavasti!

Tässä meidän porukkamme. Vilkkaat pienet pojat tekevät arjesta työntäyteisen. Välillä olemme uupuneita, mutta ilman näitä kolmea elämä olisi paljon köyhempää.



Ei kommentteja:

Lähetä kommentti