Ei sais valittaa, kuulemma. Mutta nyt väsyttää. Jos jotain ikävää tapahtuu, tapahtuu aina kerralla paljon, Ainakin meille. Ei mitään kovinkaan tramaattista, mutta kaikkea pientä, joka vie voimia, mikä ei normiarkeen kuulu.
Paatin maha ja refluksi ongelmat. Neljäs korvike kokeiltu, palattu edelliseen. Empä nyt osaa sanoa, onko tullut muutosta huononpaan kun siirryttiin takaisin maidottomasta tavan vatsavaivaisten korvikkeeseen. Ja juu, en imetä. Ja vaikka olen päätökseni tehnyt, silti ihmisten kyselyt ja ilmeet saavat minut kokemaan huonoa omaatuntoa asiasta. Ei vaan toimi niin ei. Refluksitautiin saatiin toinen lääke Nexiumin lisäksi. Ei ainakaan toistaiseksi suurempaa hyötyä ole ollut. Paatti herää monesti jo aamuyöstä kolmen neljän välillä joko vatsavaivoihin tai vaan seurustelemaan ja kun hän nukahtaa toiset lapset herää. Ja ite oltu sitte jo muutama tutni hereillä! Muutamia hyviäkin öitä ollut, sellaisia lisää kiitos.
Oma terveys huolettaa tai huoletti, raskausaikana kävin peruslabroissa jotka työterveyshuolto oli pyytänyt, ei olisi pitänyt, nimittäin kaikki arvot oli päin honkia. Maksa, rasvat kaikki. Nyt viimeviikolla kävin uudelleen ja arvot oli onneksi jo normalisoituneet. Verensokerit tahtoo laskea kovin alas, etenkin aamupävisin, joten ostin apteekista verensokerimittarin joka onkin ollut monesti pelastus. On älynnyt ottaa välipalaa ennen ulkoilua. Onneksi nyt niissäkään ei ollut mitään hälyttävää eikä paastoarvo ollut tällä kertaa liian matala. Pikkuhiljaa olen alkanut lenkkeillä, jos tää rapakunto pikkuhiljaa alkas kohentua.
Häijällä oli joku kummallinen maha tauti, oksenti ja ripuloi muutaman kerran viikonaikana mut muuten oli ihan pirteä. Itsellä myös ollut vähän sen suuntaisia oireita mut ei onneksi ole tullut tautia päälle. Nimittäin vauvan juhlatkin olisi viikonloppuna ja niitä pitäisi alkaa jaksaa laittaa,
Ja meijän Dage. Hän koettelee kärvilläsisyyttä omilla jutuillansa. Hänellä on tietyt tarkat runiinit ja jos ne jotenkin muuttuu, elämästä tulee hankalaa. Nukkumaan meno saattaa venyä muutaman tunnin. Vaikka olen itse pitkään huomannut hänessä erityisiä piirteitä, mutta sitten kun joku vieras sanoo sen ääneen (tässä tapauksessa neuvolan täti ja hoitaja) se tuntuu pahalta. Se onkin totta enkä kuvitellutkaan kaikkea. Meidän kohdalla tilanne ei ole onneksi vakava, vaan erityisyys näkyy käytöksessä ja kommunikoinnissa ja siihen liittyvissä ongelmissa. Mutta silti asia aiheuttaa minussa voimakkaita tunteita. Mietin ehkä liikaa vuosia eteen päin ja mitä elämä tuo tullessaan. Pelottaa ihmisten asenteet minua ja lastani kohtaan, kohtaammeko halveksuntaa ja kiusaamista. Kyse on kuitenkin minun rakkaasta ihanasta lapsestani. En tahtoisi joutua kokemaan samaa uudelleen lapseni kautta jota itse koin lapsena. Arvet säilyvät läpi koko elämän. Ja tälläisessä tilanteessa tunnekokemukset tuntuu nousevan uudelleen pintaan.
Tänään kävin katsomassa hyvinkin tähän teemaan sopivan valokuvanäyttelyn. Leijonaemojen valokuvanäyttelyn, joka kuvaa erityislapsiperheen arkea vanhempien näkökulmasta. Oli erittäin koskettava ja herätti paljon tunteita etenkin oman tilanteen vuoksi.
Mutta kaikista vaikeuksista ja kasaantuneesta univelesta huolimatta ollaan nautittu ihanasta lämmöstä ja hyvästä ruoasta, arjen luksuksesta. Tässä vähän kuvia.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti